tiistai 22. lokakuuta 2019

Jospa minusta tulisi opettaja?

Kävin eilen aamupäivällä hakemassa työterveyslääkäriltä suosituksen työpäivien lyhentämisestä. Lääkäri laittoi sen 4 kuukaudeksi. Toimitin lapun esimiehelle ja iltapäivällä sovimme, että uusi 6 tuntinen työpäiväni alkaisi 1.11. (ruokatauon kanssa 6,5 t).

Työterveyslääkärilläni on aina kova kiire, hän on hiukan neuroottisen oloinen tyyppi. Kirjaa pienen pienellä käsialalla post it -lappuja täyteen. Hyvin hän niistä ilmeisesti selvän saa, sillä käyntitekstit ovat pääpiirteissään oikein osuvia. Yritin tapani mukaan höpöttää kovaa vauhtia kaikkea, mistä hänelle ehkä olisi hyötyä. Olen tavallaan itse itseni lääkäri, en anna lääkärille puheenvuoroa. :D

Minun käy jotenkin aina sääli terveydenhuollossa työskenteleviä, kun olen itse asiakkaan roolissa. Se on sairasta, millä tahdilla töitä siellä pitäisi paiskoa. En haluaisi kuormittaa lääkäriäni, mutta haluan silti parasta mahdollista hoitoa. Niinpä yritän kertoa hänelle kaiken olennaisen mahdollisimman nopeasti. Pikakelauksella.

Ihanimpia ovat muuten sellaiset lääkärit, jotka onnistuvat feikkaamaan, ettei heillä ole mikään kiire. He nojautuvat tuolissaan taaksepäin sinuun kääntyneenä ja katsovat silmälasiensa alta pitkään ja keskittyneenä. Hypistelevät partaansa kuin filosofit.

Psykoterapeuttini kanssa keskustelin jälleen urasuunnitelmistani. Keskustelu päättyi siihen, että pohdin ettei minusta ole teknisille aloille, koska lopulta se, mikä minua todella kiinnostaa, on ihmiset ja auttaminen. Haluaisin olla se kova poikatyttö, joka opiskelee insinööriksi. Auttamisessa ei ole samanlaista cooliutta. Vähintään joka toinen nainen on tuntuu työskentelevän sosiaali- ja terveysalalla. Olisi niin mukavaa olla jotain muuta kuin kaikki muut. Mutta ilmeisesti en ole. Olin ehkä keskivertoa hieman parempi matematiikassa, mutten mikään huippu. Vaihdoin lukiossa lyhyeen ja kirjoitin siitä ällän. Kemia ja fysiikka olivat tylsimpien aineiden joukossa. Jossain määrin olen urallani jo oikeassa suunnassa, vaikka miten sitä kuviota ravistelisin. Ei ole tarkoituksenmukaista tehdä mitään jättiloikkaa aivan täysin toisen alan töihin.

Välillä minua on myös kutitellut kauppakorkea tai tradenomiopinnot. Talous ja ihmiset kiinnostavat. Kun mietin, mitä töitä sillä tutkinnolla saisin, tai mitä opinnot oikeasti pitävät sisällään, alkaa mietityttää. Palaan takaisin maanpinnalle. Ehkei kuitenkaan.

Ihmisten ja auttamisen lisäksi olen huomannut, että minulle tärkeä aspekti olisi mahdollisuus käyttää työssä luovuutta. Että voisin tehdä työstä oman näköistä. Nykyinen työni ei ole kovin luovaa ja kärsin siitä. Harrastin nuorena musiikkia ja tanssia. Pidin koulussa power point -esitysten tekemisestä, kun sai yhdistellä tietoa, kuvaa ja väriä. Ja toisaalta ihmettelin, miksi niin monen opettajan luentomateriaalit ja ylipäänsä opetustyyli olivat niin värittömiä ja tylsiä. Minua inspiroi työssä se, jos voin jatkuvasti kehitellä parempia menetelmiä, palvella ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla.

Työpahoinvointiani lisää se, jos joudun työssäni toimimaan omia arvojani vastaan. Moraalini on aika tiukka ja voin todella pahoin tilantiessa, joissa joudun toimimaan sitä vastaan. En ole yhtään niitä ihmisiä, jotka heilauttavat kättään ja toteavat, että "ei se nyt ole niin justiinsa" tai toteaa, että "elämä on". Valitettavasti työelämä tuppaa olemaan sellaista, että monissa tehtävissä työntekijä joutuu arvoristiriitojen repimäksi. Nykyisessä työssäni sekä edellisissä töissäni olen oikeastaan aina joutunut kestämään tätä. Uskon että tämä on nykyisessäkin työssä yksi suurimmista kuormitustekijöistä, varsinkin, kun se yhdistyy vihaisiin asiakkaisiin. Toivoisin kuitenkin löytäväni työn, jossa en joutuisi tämän kuormitustekijän mukiloimaksi ihan alituiseen. Toivoisin, että työskentely olisi edes hiukan paremmin omien arvojeni kanssa sopusoinnussa.

Yksi alavalintaa määrittävä asia on sosiaalisten kontaktien määrä: haluaako työn, jossa on paljon tekemisissä työkavereiden tai asiakkaiden kanssa vai ei. Olen tavallaan puun ja kuoren välissä ihmiskontaktien kanssa. Toisaalta saan parhaat kiksit työstäni silloin, kun tapahtuu jotain sosiaalista. Vapaa-ajalla olen enimmäkseen itsekseni tai kumppanin kanssa, en todellakaan ole ollut yksityiselämässäni kovin sosiaalinen tyyppi. Olen välillä halunnut myös sellaisen työn, jossa voisin hautautua yksin johonkin tutkijan kammiin. Sosiaaliset tilanteet ovat yhtä aikaa ahdistuksen ja onnistumisen lähteitä. Ylitiedostan itseni ja pohdin liikaa, mitä muut ajattelevat. Totuus kuitenkin on, että viivan alle jää ahdistuksesta huolimatta paljon. Vaikka ihmiskontaktit väsyttävät, ne myös antavat hyvää mieltä ja tyydytystä. Uskon, että terapia jossain määrin auttaa jaksamaan, koska kysymyshän on pääni sisäisistä ongelmista, jotka ovat aivan varmasti ratkaistavissa.

Kaikista eniten tykkään ohjata ja neuvoa. Ihan lempparihommaani on neuvoa asiakasta esimerkiksi palvelujen käyttämisessä tai perehdyttää kollegaa johonkin työtehtävään. Auttaja ja äitihahmo minussa aktivoituu. Välitän muista syvästi. Saatan välillä ottaa omille harteilleni muiden asioita ihan liiaksi, vaikken niille mitään voi. On ollut vaikeaa hyväksyä omaa rajallisuuttaan. Olen ymmärtänyt terapiassa, että sen voi nähdä myös ahneutena. Haluaisin olla pienen lapsen tavoin kaikkivoipa jumala.

Eilen kallistuin taas siihen suuntaan, että voisin harkita oman alani YAMK-tutkintoa ja kenties jossain vaiheessa siihen päälle opettajaopintoja. Tuntui hyvältä taas hetkeksi saada jotain oivalluksia. "Nyt sen keksin!" Opettajaksi opiskelu on käynyt mielessäni useinkin, itseasiassa jo silloin kun alunperin opiskelin nykyistä tutkintoani, mutta olen aina torpannut sen siihen, että eihän minulla ole riittävästi työkokemusta. Koulussa kaikki vihasivat niitä opettajia, joilla ei ollut käytännön osaamista alalta. Suurimman arvostuksen saivat ne opettajat, jotka ryhtyivät opettajiksi vasta työuransa ehtoopuolella.

Mutta toisaalta jos vaihtoehto on kyrpiintyä täysin nykytyöhönsä tai mennä reippasti kohti unelmiaan... Olenko asetellut häkin ympärilleni vähän liian aikaisin, enkä ole edes uskaltanut miettiä tätä asiaa laajemmin? Minulla ei ole yhdeltäkään sektorilta vuosikymmenien asiantuntemusta, mutta olen toisaalta tähän mennessä tehnyt yhteensä noin kuuden vuoden ajan hyvin laajalla skaalalla erilaisia töitä, joita tutkinnollani voi tehdä. Kokeillut vähän kaikkea mahdollista. On kai silläkin arvonsa? En sanoisi, etteikö minulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä alan tosiasiallinen työ on.

Voi olla, että huomenna olen näistä suunnitelmistani jo eri mieltä - as always. Olen silti toiveikas, että saattaisin olla nyt suunnassa, joka toisi parempaa ansiotasoa, henkistä täyttymystä ja olisi realistisesti toteutettavissa. En väitä, että mikään täydellinen ratkaisu tämäkään olisi. Tiedän että riskejä on tässäkin, sillä opettajankin työ on kiireistä ja henkisesti vaativaa. Jatkuvasti täytyisi pysyä ajan hermolla, eikä työ todellakaan lopu tekemällä tai ole kovin tarkasti rajattua. Moni uupuu siinäkin työssä. Tästäkin huolimatta opettaminen kiinnostaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti