keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Kokemuksia palstaviljelystä - haastavampaa kuin luulis

Otin menneenä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni viljelypalstan vuokralle.

Viljelyssä yllätti monikin asia. Olin valmistautunut kyllä siihen, että kyseessä ei ole kaikista vaivattomin harrastus, mutta silti työläys ja viljelyn haastavuus vähän yllätti.

Palsta oli kotoa noin kilometrin päässä. Tuli huomattua, että oikeasti, jos haluaisi edes jonkinlaista helppoutta, pitäisi vähintään asua palstan vieressä. Mielellään kasvimaa saisi olla omalla pihalla, on se sen verran ärsyttävä rasti lähteä illalla kasteluhommiin vähänkään pidemmälle.

Alunperin ajattelin, että siinähän se viljelypalsta on mukavasti työmatkan varrella. En ajatellut asiaa sen pidemmälle. En tietenkään voinut toimistotyövaatteilla ja -kengillä mennä saviselle pellolle savisten kastelukannujen kanssa temuamaan. Käytännössä siis viljelypalstan sijainti työmatkan varrella ei auttanut mitenkään, vaan tein kastelureissut aina erikseen illalla. Sitä paitsi kasteluhan pitäisi nimenomaan tehdä illalla tai aamulla, jotta kasteluvesi ei heti haihdu. Kävin pellolla kuivimpaan aikaan joka toinen päivä, mikä oli liian harvoin, mutta sen verran usein, ettei kasvit kuolleet. Yhteen kastelureissuun meni aina vähintään 1-1,5 h. Alkuun se oli vielä työläämpää harsojen takia.

Rikkaruohojen kitkeminen oli myös paljon työläämpää kuin osasin kuvitellakaan. Yhden 10 m rivin kitkeminen kunnolla ei onnistunut todellakaan yhdessä illassa kasteluhommien lisäksi. Lopulta luovutin ja revin pahimpia pois ainakin niiden kasvien lähistöltä, mitkä menestyivät.

Vaikka palstat vuokranneen tahon mukaan maaperän piti olla suorastaan ylilannoitettu ja ylikalkittu (maaperän analyysi oli saatavilla), osa kasveista alkoi kellastumaan isommaksi kasvettuaan. Väri alkoi korjaantumaan, kun annoimme lannoitetta. Saimme selityksen sille, miksi kaikki muut lannoittivat keväällä... Näköjään analyysin uskominen oli vikatikki.

Palstan maalaatu oli hiesu. Maa oli hyvin savista ja sen työstäminen oli hankalaa, sillä se kokkaroitui ja oli hyvin tiivistä. En kantanut yhtään multasäkkiä pellolle, joten sillä mentiin, mitä oli. Yhden palsternakan olen maasta nostanut tähän mennessä ja se oli kasvanut tiiviissä maassa korkkiruuville. Sain siitä sentään keittooni vähän syötävää silti... Se onkin ainoa asia, mikä on pellolta päätynyt pataan asti.

Tässä kohtaa salaatteja olisi pitänyt viimeistään alkaa syömään, mutta ei...

Salaatit kasvoivat hyvin, mutta sijainti pellon reunassa ei ollut optimaalinen. Viereinen oja oli täynnä lehtokotiloita. Ymmärsin, miksi monet selvästi kokeneemmat viljelijät olivat valinneet palstan sijainnin nimenomaan keskeltä peltoa eikä ojien läheltä. Salaatit jäivät myös syömättä omaa laiskuuttani ja osaamattomuuttani! Alkuun arastelin - ei nyt vielä, antaa kasvaa. Sitten en kastelureissuilla muistanut koskaan ottaa mitään pussia tai astiaa mukaan, mihin olisin niitä kerännyt. En vain korjannut satoa ajoissa, olin reissussa viikon, sitten olin väsynyt ja satoi paljon, joten pellolla ei ollut pakko käydä. Ja "yhtäkkiä" salaatit olivatkin aivan ylikasvaneita, selvästi jo vanhoja ja kotiloiden pilaamia. Pitkälle kasvanut sallaatti on muuten vinkeä näky! Se kasvaa sellaiseksi suipponevaksi tyyliin metrin korkeaksi torniksi ja päähän tulee kukkia. 😲


Kesäkurpitsat tuntuivat salaatin ohella olevan ainoita kunnon onnistujia. Lopputulos oli pettymys, kun aloin tekemään niistä ruokaa. Kauniit kesäkurpitsat olivat pinnalta puumaisen kovia kuin kovat kurpitsat. Sain todella käyttää voimaa, että sain kuoren rikki veitsellä. Sisus taas oli mautonta ja kuivahkoa ja siemet olivat alkaneet kypsyä. Jokin meni pieleen. Liian vähän kastelua? Huono maa? Ylikypsiksi en mielestäni niitä päästänyt, korjasin ne ennen kuin ehtivät liian suuriksi. Biojätteeseen...

Persilja myös kasvoi hyvin, mutta ne eivät juurikaan tuoksuneet. Myös parvekkeella kasvaneet yrtit jäivät valjuiksi. Korianteri ei oikein itänyt. Olen saanut todeta, ettei aromikkaiden yrttien kasvattaminen ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Parvekkeella kasvanut amppelimansikka tuotti myös pettymyksen. Ajoittain liian vähäinen kastelu sai osan mansikoista kurtistumaan ja mansikat olivat ylipäänsä melko happamia ja vähän aromittomia, vaikka lannoitetta annettiin kyllä. Ymmärsin, miksi kaikki eivät kasvata mansikoita parvekkeellaan.

Täysin kokemattomana lähdin tähän viljelypuuhaan ja sain oikeastaan sen mitä tavoittelinkin: kokemusta ja oppia. Ensi kesänä en taida moista risaa ottaa. Kastelukannut ja haran ynnä muut piilotan varastokoppiin ja saavat viettää talviunta nyt ainakin pari vuotta. Ehkä sitten joskus omalle pihalle.

Jos joskus haaveilin vielä oman ruoan kasvattamisesta, niin nyt ymmärrän jo paremmin, mistä oikeastaan haaveilin. Voisi sanoa, että tämä kokemus opetti arvostamaan uudella tavalla ruokaa, jota saa kaupasta. Miten laadukasta ja taitavasti tuotettua! Kyllä ammattilaiset osaavat. :)

perjantai 13. syyskuuta 2019

Syyskuun tilannekatsaus

Tilanne tänään

Säästötili        152
ASP-tili          8000
Käyttötili        350
Nordnet          2977
S-juna             300
Svea ekonomi 2000
Mintos            2008

Velat               0

Nettovarallisuus 15 787


Palkkaa tuli tilille 2075 e yhden ylityöpäivän ansiosta. Tilipäivänä edellisen kuun käyttövarasta 350 e oli vielä jäljellä 150 e. (Jotain ruokakauppakuitteja on vielä tasaamatta miesystävän kanssa, mutta sinne päin kuitenkin.) Olin yllättynyt, sillä pidin 350 e käyttövaraa pienenä ja riskialttiina. Nyt ei vain tullut mitään erikoisia hankintoja, joten rahat menivät pääosin ruokakauppaan. Testataan siis vielä ainakin toinenkin kuu. Näköjään tuosta 350 eurosta riittäisi ainakin yhteen isompaan vaate-/ kenkäostokseenkin ruokien ohella. Tällä hetkellä ei ole kyllä mitään akuutteja tarpeita. :)

Siirot tässä kuussa: Nordnetiin 440 e, Mintokseen 700 e.

Päätin syyskuun alusta lukien vähentää psykoterapiakäynnit kertaviikkoisiksi. Säästän rahaa siinä, mutta tärkeämpi syy oli, etten vain enää kokenut tiheämpää tapaamistahtia tarpeelliseksi. Kokemusta tästä rauhallisemmasta tahdista on nyt pari viikkoa ja tähän mennessä tuntuu, että tämä on juuri sopivasti. Aikaisemmin kävin siis joka toinen viikko kahdesti ja joka toinen viikko kerran.

Jos jatkan säästämistä tähän malliin, 20 000 euron nettovarallisuus täyttyy parahiksi syntymäpäivilleni helmikuussa. :) Ylitöitä ei taida ihan pian olla nyt töissä näkyvissä, mutta hyvällä onnella saattaisi tuohon summaan selvitään ilmankin. Elän kyllä niin hiljaiseloa, että en tiedä onnistuuko sen ylläpito jatkossakin.

En toisaalta tiedä, miksi epäilen asiaa. Enhän minä matkustele, syö ravintoloissa tai shoppaile huviksi... Ehkä en itsekään usko, että elän tällaisessa askeesissa todella. (Toisaalta mikä on kenenkin askeesi. Minulle tämä on vain elämääni, ei mitään erityistä sinnittelyä tai kärvistelyä.)  Ikäänkuin voisin hetkenä minä hyvänsä repsahtaa... (Repsahtaa mihin?) Tai ehkä se on enemmänkin tavoitteiden asettamisen pelkoa. Jos asettaa tavoitteita, voi epäonnistua. Ja onhan tavoitteet kahlitseviakin tavallaan. Ehkä haluan säilyttää rauhan käyttää rahaa, jos on tarvis.

Mutta onhan siinä 350 eurossakin näköjään minulle löysää satunnaisiin hankintoihin. Mitään isompaa ostosta ei ole tiedossa... Josko sitten laittaisin uskaliaasti tavoitteeksi sen 20 000 e helmikuun tilannekatsaukseen mennessä. :)

Mintoksen suhteen olen edelleen vähän pelokas, mutta enemmän utelias. Päivittäin putoilevia korkoja on mukava seurata ja rahojen käytettävyys tarpeen tullen viehättää. Olen kyllä henkisesti varautunut, että mitä vain voi tapahtua noille rahoille, mutta tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin.

Nordnet yllätti positiivisesti, kun 3/4 rahastoistani oli hiukan plussalla. Päätin tästä ilahtuneena jakaa sijoitussumman kristillisesti tasan kaikkiin neljään. Pohdin, että loppujen lopuksi lienee aika tarpeetonta arpoa, paljonko kuhunkin pistää. Mekaaninen tasajako ja asian unohtaminen saattaa toimia paremmin. Morningstarin rating on kyllä yhden tähden matalampi Ruotsin ja Norjan supereille kuin Suomen... mutta en nyt kaikkia rahoja toisaalta haluaisi keskittää Suomen superiinkaan. Smartti taas on vielä vähän testin alla. Innostuin siitä kovin, mutta nyt superit taas lämmittivät mieltäni paremmilla tuottoprosenteilla. Tilanne tuntuu keikkuvan edes takaisin joka kuukasi, joten ehkä se tasajako helpottaa elämääni.

Yli 15 000... On hämmentävää, miten paljon minulla säästyy nykyään rahaa. Tärkein muutos oli se, että erosin silloin vuosi sitten ihmisestä, johon rahani vuotivat.


lauantai 31. elokuuta 2019

Kumpi on edullisempaa: vuokra- vai omistusasuminen?

Koska tapanani on muuttaa mieltäni jatkuvasti, olen kuopannut kommuuniasumisen ainakin toistaiseksi. Lähinnä siksi, että se ei olisi luultavasti kovin toimivaa parisuhteeni näkökulmasta. Karkasin haaveiluissani ehkä vähän liian kauaksi käytännöllisyydestä ja realismista.

Kodin ostaminen on edelleen pyörinyt paljon mielessäni. Kuuntelin InderesPodin jakson Suomen asuntomarkkinoista ja alkoipa taas hirvittämään. Aloin miettimään (jälleen), että onko asunnon ostaminen sittenkään järkevää kohdallani. Asunnon omistamiseen liittyy paljon muitakin kuluja kuin vain vastike ja lainan korot, eikä vähäisimpänä mahdollinen asunnon arvon romahtaminen. Päin vastoin kuin moni ehkä kuvittelee, vuokraaminen ei aina ole omistusasumista kalliimpi vaihtoehto. Mutta mistä tietää, mikä olisi omassa tilanteessa taloudellisinta?

Löysin tällaisen The New York Timesin laskurin, jolla sain selkeytettyä tilannetta. On tuntunut mahdottoman vaikealta saada itse aikaiseksi minkäänlaista, edes vähän sinnepäin luotettavaa, laskelmaa siitä, onko omalla kohdallani asunnon omistaminen tosiasiassa vuokraamista edullisempaa. Kyseinen laskuri ei ole euroissa, mutta eipä sillä mitään merkitystä ole, kuvittelee vain dollarin merkin tilalle euron. Kun laskuriin syöttää omat speksit, se antaa sen raja-arvon vuokralle, jonka kohdalla vuokra-asuminen ja omistusasuminen on saman hintaista. Eli jos pystyy löytämään vuokra-asunnon raja-arvoa edullisemmalla vuokralla, säästää rahaa.

Olen seuraillut yksiöiden hintoja ja vastikkeita tavoitepaikkakunnallani, joten pystyin heittämään niiden pohjalta laskuriin arviot asunnon hinnasta ja vastikkeesta. Remonttikulujen arviointi oli jo haastavampaa. Luin jostain, että 50 vuodessa pitäisi varautua pulittamaan asunnon hinnan toistamiseen remonttien muodossa. Tästä laskin sitten vuosikohtaisen arvion. Inflaatioksi ja vuokrien nousuksi laitoin 1,5 %. Jotain kun nyt piti heittää siihen. Arviota arvion peräänhän tuo laskurin täyttäminen oli, joten lopputuloskaan ei ole mikään absoluuttinen totuus.

Sain huojentavaksi vastaukseksi, että jos löydän yksiön vuokralle 450 e - 550 e kuukausihintaan, en ainakaan häviä mahdottoman paljon rahaa verrattuna omistusasumiseen. Katselin vähän tähtäimessäni olevan paikkakunnan vuokra-asuntojen hintoja, ja summa näyttää ihan mahdolliselta. Hyvin paljon laskurin lopputulokseen vaikutti se, minkä lukeman laskurissa annoin omistusasunnon arvonmuutokselle. Tämä ei liene yllätys. Oli silti hyvin havainnollista nähdä, miten voimakkaasti se vaikutti vuokran raja-arvoon.

Arvaukseni on, ettei asunnolle tulisi olemaan suuria arvonnousuja odotettavissa, oletettavimmin toisin päin. Tuleva asuinpaikkakunta tulisi olemaan alle 50 000 asukkaan paikkakunta kaukana pääkaupunkiseudusta, joten kyseinen paikkakunta tulee tulevaisuudessa kokolailla varmasti kärsimään väestökadosta ja laskevista asuntojen hinnoista.

Asunnon arvonlaskun lisäksi minua hirvittää se, että ostaisin asunnon, jossa sitten tuleekin kauppojen jälkeen eteen joku ikävä yllätys (hometta, hirveät naapurit, jotain talonyhtiöön liittyviä yllätyksiä...). Suurin osa varallisuudestani on sitten kiinni tässä pommissa. Olen kuullut liikaa varoittavia tarinoita siitä, miten asiat voi mennä pahimmassa tapauksessa pieleen. Vuokralla asuminen tuntuu vain niin paljon kevyemmältä henkisesti tällaiselle ahdistusherkälle persoonalle.

Ainakin tähän saakka olen ollut huono asettumaan aloilleni. Vuokralla asuminen sopii hyvin tällaiseen elämäntyyliin, jossa asutaan vuoroin etelässä, idässä, lännessä ja pohjoisessa.

Toisaalta vuokralla asuen menetän tunteen siitä, että koti on "aivan minun oma". En voi sisustaa ja remontoida yhtä paljon. Jos tosiasiassa haluaisin asettua pidemmäksi ajaksi vuokralle samaan asuntoon, pitäisi varmaankin harkita vuokranantajaksi kaupunkia tai vaikka seurakuntaa, jotta saisi paremman varmuuden siitä, ettei koti yhtäkkiä lähde alta. Ja edullisen vuokrankin näkökulmasta nämä voisivat olla järkeviä vuokranantajia.

Minulle on kerran käynyt niin, että yksityinen vuokranantaja irtisanoi vuokrasopimukseni, koska halusi muuttaa asuntoon itse. 6 kuukauden irtisanomisaika oli lopulta yllättävän lyhyt aika järjestellä itselleen uusi asunto ja muutto, vaikka alkuun tuntui että onhan tässä aikaa. Onneksi tuossa tilanteessa muutto toiselle paikkakunnalle olisi ollut edessä muutenkin melko pian omasta elämäntilanteesta johtuen, joten pakkomuutto ei ollut aivan niin iso järkytys. 

Toisaalta yksityisellä asuen saa enemmän valikoimaa ja usein miellyttävämmän asuinympäristön, joten puolensa kaikella... Omien kokemusteni mukaan yksityisellä asuen esimerkiksi talon yhteiset tilat ovat olleet siistimmät. Semi-siisteysfriikkinä esim. likaiset hissinlattiat jne. heikentävät kyllä asuinmukavuuttani. Tämä yksityiskohta tuli mieleeni, koska yhdessä opiskelijatalossa oli muun ohella aivan uskomattoman likainen hissi... Toisaalta ei maailmani siihen kaatunut.

Pidän kuitenkin takaoven omistusasumisellekin auki. Viimeksi pohdin ASP-säästämisen jäädyttämistä. Tajusin kuitenkin jälkikäteen, että minun kannattaa jatkaa säästämistä huhtikuuhun 2020 asti ainakin se 150 e kvartaalissa, jotta saan 8 kvartaalia säästämistä plakkariin. Ei jää ainakaan siitä sitten kiinni, jos haluankin asunnon ostaa. Tällä hetkellä luulen kuitenkin kallistuvani vuokraamiseen.

Enpä olisi uskonut vielä vähän aikaa sitten. Muistan nimittäin vannoneeni terapeutilleni, että kun tästä nykyisestä asunnostani muutan johonkin, se tulee olemaan omistusasuntoon. Että sen olen kuulemma päättänyt. 😁


Postaus ei sisällä mainontaa.

torstai 15. elokuuta 2019

Elokuun tilannekatsaus

Tilanne tänään

Säästötili        137
ASP-tili          8000
Käyttötili        350
Nordnet          2404
S-juna             300
Svea ekonomi 2000
Mintos            1300

Velat               0

Nettovarallisuus 14 491


Tällä kertaa sain vähän askarrella tuon listan kanssa, kun joukkoon tuli myös Mintos ja Svea. Siirsin tämän kuun tilistä Mintokseen 200 e, Nordnettiin 415 e ja ASPiin 170 e, yhteensä siis sijoituksiin 785 e. Tilille tuli palkkaa 1921 e, eli säästöprosentti oli 41 %.Tällä hetkellä on mielenmuutosten vuoksi sellainen olo, että pistän ASP-säästämisen jäihin. Jätän sen tuohon kauniiseen tasalukuun ja jään miettimään, mitä oikeastaan haluan nyt sen asunnon ostamisen/ ostamattomuuden suhteen tehdä.

Käyttövaraa (lähinnä ruokakauppa- ja apteekkikäyntejä varten) jätin poikkeuksellisen vähän, vain 350 e. Testailen... Useassa kuussa käyttövaraa on nyt ollut liikaakin. Mutta voi olla myös että tämä 350 e on aivan liian vähän. En ole enää oikein kartalla mikä summa olisi hyvä. Tarpeen tullen on sitten siirreltävä säästötileiltä, mutta koitan välttää viimeiseen asti. Mitään hankintoja ei ole nyt tiedossa, mutta yllättäviä menoja toki voi tulla aina ja 350 e on kyllä todella vähän sellaisten sattuessa. Haluan nyt vähän tosiaan testailla itseäni ja seurata tarkemmin vielä rahan menoa. Mitä vähemmän tilillä on löysää, sitä tarkemmin täytyy ostoksia pohtia. Elin tuossa ennen tilipäivää omasta valinnastani useamman päivän siten, että tilillä oli 11 e. Ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta, koska jääkaappi ei tarvinnut täydennystä. :) Moin 6 e lasku tuli, mutta kate riitti hienosti. :D Ruokakauppareissut voi kyllä nyt mennä aika jännäksi loppukuusta.

Tajusin, että ASP-tili on oikeastaan oivallinen makuutuspaikka, jos rahoja haluaa pitää säästötilillä. ASP-tilin korko on 1 % ja se on verotonta. Ymmärrykseni mukaan sen saa, vaikka tilin lopettaisi. Lisäkorkoa ei tietysti saa, jos ei asuntoa osta. Näin ollen verohyödyn vuoksi ASP-tili on oikeastaan parempi makuutuspaikka kuin Svea ekonomin säästötili, joka myös maksaa 1 % korkoa. Esim. puskurin säästöpaikaksi ASP-tili ei tietenkään ole käytännössä yhtä toimiva, koska tili lopetetaan, jos sieltä haluaa tiukan paikan tullen nostaa rahoja. ASP-säästämisen voi aina aloittaa uudestaan, mutta yhdessä kvartaalissa tilille saa laittaa rahaa korkeintaan 3000 e. Ei siis voi oikein neuvoa, että säästä ASP-tilille säästötilin sijaan, ei se nyt ihan niin hyvin sentään toimi. Mutta tässä omassa tilanteessani ei ole mitään syytä siirrellä noita Sveaan.

Pidemmän päälle 1 % tuotto ei tietenkään ole hyvä, mutta onhan tällä hetkellä monella muullakin sijoittajalla paljon varallisuutta käteisenä pörssiromahdusta odotellessa... :)

Tein epävirallisen, ja hyvin mahdollisesti virheitä täynnä olevan, laskelman, että tämän hetkinen varallisuuteni tuottaa passiivista tulovirtaa vuositasolla 328 e nettona. Juhuu, ehm. Se on tuottoprosenttina 2,2 %... Jatkossa olisi tarkoitus panostaa nyt sitten ASP-säästämisen sijaan Mintokseen ja Nordnettiin. Tämän pitäisi hilata tuottoprosenttia ajan myötä paremmaksi.

S-juna tuotti minulle tänä vuonna 15 e, tosin tästä ei ilmeisesti ole veroja pidätetty vielä, nettona siis noin 14 e eli 4,6 %. Yksi tuottamaton osuus pitäisi ehkä heivata jossain kohtaa. Jos jaksan vaivautua. Luopumalla siitä saisin tuottosuhdetta parannettua 7 prosenttiin. Tosin eiköhän nuo osuusmaksun korot ala olla aika kuopattu juttu pian kaikkien osuuskauppojen osalta.

Puskuri on nyt ruuvattu niin alas, että en halua sitä enää pienentää. Mintokseen vastikään siirretty 1000 e purskurivarallisuutta on sijoitettu nyt Invest & Access -toiminnon kautta, joten niiden pitäisi olla käytettävissä tarvittaessa. Hope so. Vielä kassaan kilahdelleet tuotot eivät päätä huimaa (47 senttiä, brutto), mutta prosentuaalisesti Mintos lupailee minulle kuitenkin tällä hetkellä vuodessa vajaata 11 prosenttia.

ASP-säästämiseltä vapautuu nyt rahaa muuhun sijoittamiseen. Ajattelin painottaa jatkossa Nordnettia eli rahastojani. Pohdin Nokian osakkeiden myyntiä tuossa aiemmin ja päädyin sitten tekemään sen. Sain myytyä heinäkuun lopun pienessä pompussa kurssihinnalla 5,06. Oli muuten ensimmäinen kerta elämässäni, kun myin arvopapereita! Sen verta tiesin, että hinnassa ei kannata alkaa säätämään vaan laittaa vain reilusti hiukan sen hetkistä kurssia alempi hinta, jos oikeasti haluaa päästä eroon. Sen hetkinen kurssi taisi olla 5,063 tai muuta vastaavaa, joten laitoin sitten hinnaksi tuon 5,06 ja homma meni nappiin. Onnistuin itseasiassa myymään ne hämmästyttävästi tuon pikkupompun huipulla. Moukan tuuria.

Olin helpottunut ja iloinen, kun pääsin siitä riippakivestä eroon. Olin täysin kyllästynyt seuraamaan sen olematonta kehitystä. Paljon syy taisi olla myös esteettinen. Jostain syystä en pitänyt siitä, että minulla on rahastojen lisäksi yhden ainoan randomin yhtiön osakkeita. Ostin tilalle Nordnetin Smart 15 -rahastoa lueskeltuani nettikeskusteluja. Siihen olen nyt kovasti tykästynyt ja toivon, että tykästymiseni tuottaa. Kaikki rahastoni ovat kasvurahastoja, joissa saa verohyötyä siitä, että osingot jäävät rahastoon uudelleen sijoitettuna kasvamaan korkoa korolle. Välillä kieltämättä sijoitusblogeja lukiessa on alkanut kutkuttaa ajatus ostaa jotain osaketta ja saada siitä pikavoittoja, mutta järki ja maltillisuus ovat nousseet toistaiseksi sen edelle. Kulut... osinkojen verotus... Ja koska sijoittamiseen käytettävää rahaa on suht vähän, mielummin hajautan rahastoihin kuin isken suhteellisesti valtavan osuuden yhteen firmaan.

Sanotaan: Don't play to loose, play to win. Mutta toisaalta pitkällä tähtäimellä yhtä tärkeää kuin on metsästää tuottoja, on myös osata varmistaa varallisuuden säilyminen. Tietysti riski ja tuotto kulkee väistämättä käsi kädessä. Sellaiseen en lähde, että laittaisin rahani johonkin muutaman prosentin tuottoa lupailevaan "turvallinen jotain" -nimiseen yhdistelmärahastoon. Kyllä minä riskiäkin kestän, ehkä jopa hiukan enemmän kuin naiset keskimäärin. Toisaalta tällä ikää on vielä sijoitushorisonttia odotellakin tulevia nousuja. Onhan se ihan eri asia silloin, jos sijoitusten muuttaminen käteiseksi on kovinkin lähellä.

Olen tuon Mintoksen suhteen vielä epäluuloinen, mutta kiinnostunut. Hyvähän se on hajautuksen kannalta.

Minähän alan kuullostamaan ihan sijoittajalta (omasta mielestäni, tirsk). Mitä helkkaria minulle on tapahtunut? :D


Postaus ei sisällä mainontaa.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Kommuunin perustaminen ASP-asuntoon ja muita villejä ideoita

Kirjoitin Valtionkonttoriin, koska sain mielestäni kuningasidean. Perustan pienen kommuunin, tai jonkin sortin yhteisöasunnon, minkä lie. Ostan esim. kolmion ja otan siihen kaksi huonevuokralaista 300-400 e/kk/huone hinnalla. Vuokralaiset maksaisivat lainanlyhennyksen puolestani ja itse eläisin pelkän vastikkeen hinnalla. 😁 Lopputuloksena minulla olisi alta aikayksikön velaton kolmio. Näin jo sieluni silmin meidät parantamassa maailmaa illan hämyssä teekuppien ja kynttilöiden äärellä.

Valtionkonttorin sivuilla lukee: "ASP-asunnon alivuokraus on sallittua. Omassa asumiskäytössä tulee kuitenkin olla yli 50 prosenttia asunnosta. " Koska tästä ei käy tarkemmin ilmi, mitä tällä "omassa asumiskäytössä" meinataan, kirjoitin heille sähköpostia. Kysyin voidaanko tähän 50 prosenttiin laskea mukaan myös yhteiskäytössä olevat tilat kuten keittiö. (Ovathan nekin omassa asumiskäytössäni!)

Suunnitelmani ei toimi - tietenkään. Vastauksen mukaan asunnon pitää tulla alunperin omaan asumiskäyttöön. Jos jo ostamisvaiheessa on tarkoitus vuokrata sitä, edes osittain, ei ole kyse tällaisesta omasta asumiskäytöstä. (Aika kankeaa laintulkintaa, mutta olkoon sitten niin.) Alivuokraus eli asunnon osan vuokraus on mahdollista myöhemmässä vaiheessa, mutta silloinkin asunnosta täytyy olla yli 50 % ainoastaan ASP-lainansaajan omassa asumiskäytössä.

Ei sitten, prkele. Eri asia on, että miten ihmeessä he pystyvät tällaisten sääntöjen noudattamista valvomaan, jos alivuokraamisesta ei edes tarvitse tehdä Valtionkonttoriin mitään ilmoitusta. Olen silti sen tyyppinen ihminen, että tapaan tallata sääntöjen mukaan. Ihan sama valvooko kukaan, en vaan tykkää tehdä vastoin sääntöjä.

Ymmärränhän minä tämän toisaalta. Tuo kommuunikuvio yhdistettynä ASP-lainan hyötyihin olisi jo aikamoinen juttu. ASP-järjestelmää ei ole tietysti tarkoitettu rikastuttamaan ihmisiä, vaan madaltamaan ensiasunnon ostajien kynnystä päästä omistusasumiseen kiinni. On meinaan kyllä todella merkittävä ero esim. siinä, pitääkö käsirahaksi säästää 10 vai 30 % asunnon hinnasta. Hyvä asia, että ASP-järjestelmä ylipäänsä on olemassa.

Olen viimeaikoina ollut todella idearikkaalla tuulella. Erilaisia "super hyviä" ideoita on tullut mieleen joka toinen päivä ja sitä mukaa olen muuttanyt myös koko elämänsuunnitelmaani. Päätös luopua lasten hankkimisesta on muuttanut pelin täysin. Taulu on nyt pyyhitty puhtaaksi, ja tilaa on kehitellä oikeastaan ihan mitä vain. Ja se nyt näkyy näissä ideoissani. Olen mm. vuoron perään harkinnut vuoden päästä opiskelevani yliopistossa terveystieteitä, ammattikorkeassa YAMK-tutkinnon tai ehkäpä vaihdan täysin suuntaa ja opiskelen jonkin muun alemman AMK-tutkinnot, vaikkapa LVI-rakennusinsinööriksi. Pääsisin edistämään terveyttä vähän eri reittiä. Miesten aloilla kun pääsisi tienaamaan. :D $$$ (Tämä insinööri-idea kuihtui kyllä hyvin nopeasti, kun miesystävä huomautti, että tulisin luultavasti kyllästymään piirrustusten piirtämiseen varsin pian. Tajusin, että hän on täysin oikeassa. Onni on läheiset, jotka tuntevat sinut paremmin, kuin sinä itse.<3)

Olen onnellinen siitä, että koen itseni vapaaksi lähtemään melkein mihin suuntaan tahansa. Kaikki tämä poukkoilu on silti vain mielensisäistä suunnittelua. Arki jauhaa tylsänä ja tappavan tasaisena. Käyn kiltisti töissä kahdeksasta neljään, hakkaan tietokonetta niskat jäykkänä ja suoritan suoritteitani pää sumussa. Asiakaspuheluiden aikana olen saanut itseni välillä kiinni pienimuotoisesta huokailusta. Ehm, pitäisi pitää fasadi ylhäällä. Tyttö, älä näytä kyllästymistäsi!

Töiden alku on saanut jonkinlaisen arjen vastustuksen minussa liikkeelle. Ei elämä voi olla tällaista! Koko päivä menee vain töissä, kaikki arvokkaimmat tunnit. Ilta vilahtaa ohi huomaamatta. Ai nytkö jo pitäisi mennä nukkumaan? Jotain tekemistä on silläkin, että olen vain keskimääräistä väsyvämpi ihminen. En yleensä jaksa kokoaikatyön rinnalla tehdä juuri mitään vapaa-ajallani. Teen vain pakolliset. En hirveämmin harrasta tai tee mitään "kivaa" iltaisin, en vain yksinkertaisesti jaksa. Lysähdän sohvalle makaamaan läppäri sylissä. Kirjoittaminen sentään on mukavaa ja sitä jaksan, ainakin vielä nyt, kun lomasta on vähän aikaa.

Olen todellakin milleniaali. Samaistun hyvin erilaisiin artikkeleihin siitä, mitä milleniaalit vaativa työelämältä. Työn pitäisi joustaa muun elämän ehdoilla, niin paljon kuin mahdollista. Vaikka se muu elämä olisikin sitten vain talousblogien lukemista ja seuraavien sijoitusten pohtimista. :D Lomalla oli niin mukavaa, kun oli aikaa ja jaksamista siihen ja kaikkeen muuhun. Olen haaveillut lyhyemmistä työpäivistä. Tai oikeastaan työttömistä päivistä...

Olen kyseenalaistanut myös sitä, haluanko todella edes vaurastua. Jos lopulta tavoitteeni on vain olla rauhassa. Haavekuvissani nimittäin "sitten joskus rikkaana" elän melkeinpä samalla tavalla, vaatimatonta ja pienikulutuksista elämää, kuin nytkin. Erotuksena vain se, että saan olla täysin rauhassa. Tehdä mitä milloinkin. Neuloa sukkia, kiertää kirppareita, kokata ja leipoa - koko päivän.

Enkö voisi heittäytyä jo nyt pois oravanpyörästä? Tai vuoden päästä. Ihanko pakko minun on rakentaa joku valtava sijoitushimmeli, vain siksi että saisin elää pienesti ja rauhassa? Turvaa kai sillä himmelillä tavoittelen. Olisin silloin täysin itsenäinen. Ja saisin siten yhteiskunnan hyväksyntää.

Mutta jos saisin typistettyä asumiskulunikin esimerkiksi yhteisöasumisen kautta, vaikka sitten vuokrallakin asuen, en oikeasti tarvitsisi kuin joitakin satasia kuussa elääkseni... ainakin jotenkuten. Vegaaniruokavaliolla viikottaiset ruokamenotkin tuntuvat nykyisin olevan 30-40 euron luokkaa. Tätä säästöjossuilua harrastettuani kuluni ovat nykyään kyllä todella pienet, en pakollisten laskujen maksun lisäksi osta juuri mitään muuta kuin ruokaa. Yhteiskunnan tukiverkkojen varaan vain! Ja ainahan sitä voisi tehdä silloin tällöin virkistykseksi jotain keikkaduunia kaupassa tai vanhainkodissa huonommalla palkalla, mutta olemattomalla veroasteella. Tuntipalkasta käteen jäisi varmaan melkein sama kuin nykytyössä. Ottaisi keikkoja vastaan silloin kun siltä tuntuisi. Se olisi todellista työn joustoa.

Ehkä menenkin maisteriopintojen sijaan ammattikouluun opiskelemaan kondiittoriksi, ihan vain huvin vuoksi. (Tykkään leipomisesta mahdottomasti, vaikken nykyisin juuri leivokkaan, koska voin syödä pellillisen mokkapaloja parissa illassa. Sokeririippuvuuteni vuoksi leipomista vain itselle on parasta välttää.) Saadakseni levähdystauon työelämästä. Aikuiskoulutustuellahan eläisi suorastaan herroiksi, jos oikeasti saisi yhteisöasumisella kuukausittaiset asumiskulut esim. 300 e tuntumaan.

Aiemmin ajattelin, että sitten joskus raskauden myötä saisin tämän levähdystauon työelämästä, mutta nyt en sitten ikinä tule sitä saamaan, jos en lapsia hanki. Ja miksi helkkarissa vuorotteluvapaata pitää odottaa joku 100 vuotta? Olen ihan täysin sen tarpeessa jo nyt. Johan sitä kohta tulee 3 vuotta samassa työpaikassa. Aivan liian pitkä aika!! :D Jos ei ole jo käynyt selväksi, niin en ole oikein paikoilleen asettuvaa sorttia ollut koskaan... Olen muuttanut elämäni aikana asuinpaikkakuntaa yhteensä jo 7 kertaa. Ja parhaillaan haaveilen seuraavasta. Yhdessä työpaikassa en ole koskaan viihtynyt näin pitkään.

Eilen illalla aloin jo harkita, jos en ostaisikaan koskaan omistusasuntoa. Kun en kerran elä elämääni muutenkaan "kuten muut", miksi sitten tällä sektorilla ahdistuisin ennalta asetettuun kaavaan. Odotan seuraava pörssiromahdusta ja lyön ASP-säästöt sitten osakkeisiin. Siitähän sitä saisi jo pienen turvan taustalle. Ei se vuokra-asuminen lopulta huono vaihtoehto ole. Varsinkin, jos lapset eivät kuulu kuvioon, mitä ihmettä oikeastaan teen omistusasunnolla? Kun ynnäilee kaikkia omistusasumiseenkin kuuluvia kuluja, mm. väistämättä vuosikymmenten myötä edessä olevia remonttikustannuksia, 300 e/kk kommuuniasumisvuokralla ei välttämättä edes hirveästi häviä. Varsinkin, kun omistusasunto saattaisi tapauksessani olla muuttotappiopaikkakunnalta! Unohtaa ei sovi myöskään vaihtoehtoiskustannuksia. Omistusasujalla rahat on kiinni seinissä, kun vuokralla asuessa lainanlyhennysten sijaan voi kartuttaa sijoituksia. Ja se vuokraamisen vapaus!

Monen mielestä olen varmaan jossain määrin itsekäs ja kiittämätön. Päivätyö turvallisessa vakityössä, joka ei koulutusalani huomioiden edes maksa (minun mielestäni ainakaan) älyttömän huonosti. Saan tehdä kotietätyötä ja palkattomat vapaapäivätkin onnistuvat joustavasti tarvittaessa. Voin tarvittaessa muuttaa paikkakunnalta toiselle menettämättä työpaikkaani. Työni on monellakin tapaa hyvin joustavaa jo nyt. Sitä en kyllä tiedä, menisikö pyyntö työajan lyhentämisestä läpi. Tässäkin perheellisillä on paremmat pelikortit!

Mutta ei tämä kaikki työssäni oleva hyvä, mistä olen toki onnellinen ja kiitollinen, poista sitä tyhjyyden tunnetta, mistä nämä kaikki hullut tai vähemmän hullut ideat saavat polttoaineensa... Minulla on vain tarkemmin selittämätön tunne siitä, että tämä nykyisyys ei todellakaan voi olla elämäni seuraavat 35 vuotta. Liian kahlitsevaa, harmaata, paikoillaan junnaavaa ja tylsää. Haluan kokeilla jotain erityistä, selviytyä ja tulla toimeen vähällä. Koetella rajoja. En elää keskinkertaisesti ulkoa tulevien normien mukaan. Kyllä minä silti eittämättä olen itsekäskin. Edelliset ikäpolvet ovat raataneet lapsuudesta hautaan, kun minä taas olen väsähtänyt työelämään monella tapaa jo lukuisia kertoja. Ja valmistumisestani on viisi vuotta! Jos yhteiskunnan tukiverkkoa ei olisi olemassa, oravanpyörästä heittäytymisen miettiminen vaatisi aivan erilaista pohdintaa. Ainakin se olisi paljon väliaikaisempi ratkaisu. Kun rahat loppuisivat, olisi vain pakko palata töihin.

Kestäisiköhän pääni yhteiskunnan halveksittuna sossupummina... Olen ollut työttömänäkin elämäni aikana, ja se ulkopuolisuuden tunne oli silloin aika kova. Toisaalta nyt tilanne voisi olla eri. Voi kyllä olla että kyllästyisin vapauteenkin. Haluaisin taas kahlita itseni johonkin, ankkuroitua. Mutta elämähän on kokeilemista. :)

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Minkälaista on olla turvakodissa?

Vuosi sitten tähän aikaan asuin vajaan kahden viikon ajan turvakodissa. Olin siellä sen aikaa, että sain hankittua itselleni vuokra-asunnon ja järjestettyä muuton. Toisin sanoen olen nyt elänyt kokonaisen vuoden turvassa parisuhdeväkivallalta. Se on ollut valtavat hyvä vuosi. Tällä hetkellä entinen elämä tuntuu jo kaukaiselta, vaikka tosiasiassa vuosi on varsin lyhyt aika toipua siitä todellisuudesta, jossa elin 5,5 vuotta.

Irrottautuminen oli pitkä prosessi


Turvakotiin lähteminen oli ollut mielessäni jo useita vuosia. Ensimmäisen kerran taisin googlettaa lähimmän turvakodin yhteystietoja suhteen kestettyä 1-2 vuotta. Siitä lähtien minulla oli puhelimeen talletettu lähimmän turvakodin numero ja aina asuinpaikkakunnan vaihduttua päivitin tämän numeron. Mietin kyllä silloin itsekin: tämä ei ole tervettä. Ei ihmisen pitäisi joutua tallentamaan puhelimeensa lähimmän turvakodin numeroa.

Otin säännöllisesti kuvia väkivallan jäljistä. Hiippailin tilanteen rauhoituttua esimerkiksi vessaan kännykkä taskussa ja otin kuvan kännykällä. Minusta tuntui, että olisi hyvä kerätä todistusaineistoa. Lähinnä siksi, että onnistuisin lopulta suostuttelemaan itseni lähtemään. Tajusin tavallaan, että olen pahasti aivopesty. Yhtä aikaa tiesin, että minun tulisi lähteä. Ja yhtä aikaa tunsin, ettei minulla ole mitään oikeutta hylätä häntä. Noilla kuvilla hain oikeutusta lähteä. Yritin niiden kautta näyttää itselleni totuuden. Pidin kuvat visusti jemmassa omalla läppärilläni. Osan olen jo tuhonnut. Muutamia kuvia minulla on edelleen tallessa. Tässä parit kämmenen kuvat. Avokämmenellä läimäisy oli tavallista...





Valitettavasti henkistä väkivaltaa on paljon vaikeampi dokumentoida. Mulkaisuja, uhkaavaa liikehdintää, äänenpainoja jne. ei saa ylös muuta kuin ottamalla videokuvaa tai vähintäänkin ääninauhaa, joka yleensä on vaikeaa riitatilanteessa. Ja vaarallista, jos se paljastuu.

Lopulta olin tehnyt lähtemispäätökseni, vuosien miettimisen jälkeen. Sanoisin, että hetki sille ei ole koskaan oikea. Ja yhtälailla poislähtemisen hetki on aina oikea. Väkivaltaisessa parisuhteessa ei kenenkään pitäisi elää päivääkään. Kaikki syyt jäädä ovat tekosyitä, uskallan sanoa nyt. Mitä tahansa syitä mielesi kehittää jäämisen perusteluksi, se ei ole syy altistaa itseäsi väkivallalle. Koskemattomuus ja ihmisarvoinen kohtelu ovat arvoja, joita ei voi ylittää.

Lähtöhetken vapinat


Tuijotin turvakodin numeroa puhelimessani. Vihreän luurin painaminen sai käteni vapisemaan. Mitä sanon, miten ihmeessä selitän tilanteeni? Tuntui vaikealta myöntää, ettei selviä enää yksin. Purskahdin tietysti itkemään puhelun aikana. Olin täysin loppuun kulutettu. Sovimme että tulen turvakotiin heti, kun saan tavarani pakattua. Kerroin että mies on poissa ja minun pitäisi päästä turvallisesti lähtemään. Pelkäsin samaan aikaan valtavasti, jos suunnitelmani jostain syystä vesittyisi. Pelkäsin todella turvallisuuteni puolesta. Jos jostain ihmeen syystä mies tulisikin kotiin aikaisemmin? Näkisi minut pakkaamassa? Kädet jatkoivat vatkaamistaan ja yritin ajatella selkeästi ja toimia nopeasti. Se oli vaikeaa. Soitin ystävälle ja sössötin hänelle että olen aivan sekaisin. Ystävä yritti rauhoittaa ja auttaa minua päättämään, mitä otan mukaani. Hän kannusti toimimaan nopeasti, tärkeintä oli nyt päästä ulos ja pian.

Lopulta nopea vilkaisu olan yli kotiovella. Paluuta tähän ei enää olisi. Ovi kiinni ja suorastaan puolijuoksua bussipysäkille rinkka selässä. Pelkäsin jatkuvasti, että törmäisin mieheen jostain ihmeen syystä. Pysäkillä joku mummo odotti myös bussia. Hän yritti jutella minulle jotakin. Ajattelin että näytän varmaan rinkkani kanssa siltä, että voisin olla lähdössä kesälomareissulle. Yritin olla normaali, hymyillä. Nyt oli hieman erilainen matka kyseessä, olin pakomatkalla. Vilkuilin kelloa jatkuvasti, minuutit matelivat. Lopulta, luojan kiitos, bussi tuli. Jokaisella pysäkillä pelkäsin että mies nousisi bussiin. Täysin epäloogista, mies ei ollut siellä päinkään. Kunhan pelkäsin. Pelkäsin niin kovaa, että jäisin kiinni vielä viime metreillä. Nyt oli minun uusi elämä, terveys ja turvallisuuteni vaakalaudalla.

Turvakodissa


Turvakotiin pääsee sisälle vain summeria soittamalla. Minua vähän hävetti. Entä jos joku tuttu näkee minut rinkka selässä turvakodin ovella? Henkilökunta tarkistaa aina tulijat ennen oven avaamista, joten sisään ei marssita noin vain. Alkuun minua haastatteli ehkä vajaan puolen tunnin ajan kaksi työntekijää. He yrittivät tehdä tilannearviota, arvioida tarkemmin olinko turvakotiasumisen tarpeessa. Vanhempi työntekijä hieman empi, ilmeisesti siksi, koska minuun ei ollut kohdistunut fyysistä väkivaltaa aivan viime aikoina. Viimeisin tärsky taisi olla tönäiseminen huonekaluja päin joitakin viikkoja aikaisemmin. Nuorempi työntekijä taas totesi: "Jos sinua pelottaa olla kotona, niin kyllä minun mielestä kriteerit täyttyvät."

Sovittiin että olen alkuun kolme päivää, jotta voivat arvioida sitten jatkotarvetta. Lopulta päädyin olemaan turvakodissa vajaan kaksi viikkoa, juuri sen verran kuin tarvitsin muuttoa varten. Ehkä en osannut tulohaastattelussa kuvata koko tilannetta kaikessa kaameudessaan. Tässä tekstissäni olen yrittänyt kuvata ainakin osaa siitä. Oli harmillista, että alkuajan jouduin olemaan pelossa, että minut heitetään turvakodista ulos. Onneksi sain kuitenkin jäädä.

Koska ex-kumppanini harjoittama väkivalta oli usein tietyllä tavalla epäsuoraa, sen selittäminen toisille ihmisille lyhyesti ei ollut helppoa. Toisaalta oli myös suoraa fyysistä väkivaltaa vaihtelevalla taajuudella ja uhkauksia, kuten: "Nyt sun kyllä täytyy alkaa käyttäytymään. Jos sä et ala käyttäytymään, mä voin heittää sut tosta ikkunasta alas." Asuimme kuudennessa kerroksessa. Käytännössä tämän voisi tulkita tappouhkaukseksi. En silti osannut oikein ottaa sitä vakavasti. En uskonut, että hän kykenisi oikeasti tappamaan. (Minua kylmää kun mietin, miten moni parisuhdeväkivaltaan kuollut on saattanut ehkä ajatella niin.) Mutta kyllä minä häntä pelkäsin, eikä tuollaista tekstiä ollut helppo kuulla. Oloni oli turvaton ja säikky. Hänellä oli ote minusta.

Turvakoti itsessään oli viihtyisä, nykyaikaiseksi remontoitu ja siisti. Huone oli melkein kuin hotelli, pienempi vain. Kaikkien lukittujen ovien takana koin epäuskoa ja toisaalta vapautta. Teinkö sen todella? Olin tehnyt sen, olin vihdoin turvassa!

Turvakodissa asumisen kustantaa kunta, yhdellä "hoitopäivällä" on hintaa parinsadan euron luokkaa. Hinta sisältää siis kaiken: asumisen, ruokailut ja työntekijöiltä saadun tuen. Asumiseni turvakodissa maksoi siis koko ajalta kunnalle arviolta ainakin parituhatta euroa. Koin suurta kiitollisuutta siitä avusta, tuesta ja turvasta jota sain. Kiitos suomalaisille veronmaksajille. Turvakoti oli se turvasatama, jota todella tarvitsin päästäkseni irtautumaan suhteesta ja esimerkiksi irrottaakseni oman rahaliikenteeni yhteisestä pankkitilistä.

Ainoastaan se hämmensi vähän, ettei työntekijät hirveästi auttaneet käytännön asioissa tai tulleet aktiivisesti juttusille kanssani. Periaatteessa olisin melkein voinut asua turvakodissa kuin jossain motellissa olematta juurikaan kontaktissa henkilökuntaan. Keskusteluseuraa kyllä sai, jos hakeutui itse henkilökunnan toimiston ovelle jotain asiaa selostamaan. Ja toki välillä henkilökunta istui olohuoneessa, mutta eihän siinä kaikkien ihmisten kuullen ihan kaikkea viitsinyt alkaa avaamaan. Asunnon hankin täysin itse, ainakaan tällä turvakodilla ei ollut mitään "salaista väylää" järjestää jotain sosiaalitoimen vuokra-asuntoja tms. Käytännössä ravasin todella aktiivisesti asuntonäytöissä joka päivä. Jonkin verran minua pelotti liikkua julkisissa paikoissa yksin. Turvaa toi kuitenkin se käytäntö, että henkilökunnalle aina ilmoitettiin mihin on menossa ja mihin kellonaikaan mennessä arvelee tulevansa takaisin.

Asunnon löytäminen mahdolllisimman nopeasti oli välttämätöntä. Olin aika stressaantunut, mutta minun oli pakko pysyä optimistisena. Uskoin löytäväni asunnon, kunhan etsin vain kovasti. En halunnut ottaa ihan mitä tahansa asuntoa vastaan, vaikka tilanteeni olikin kriittinen. Esimerkiksi vuokramaksimin olin asettanut, sijainnin ja kunnon suhteen olin joustavampi. Lopulta sain kriteerieni mukaisen asunnon Toriin laittamani ilmoituksen kautta. Upea vuokraemäntäni oli hyvin avulias. Kerroin avoimesti tilanteestani ja hän auttoi minua monin tavoin, mm. kyyditti omalla autollaan asuntoa katsomaan ja tuli kirjoittamaan vuokrasopimuksen luokseni. Olen erittäin kiitollinen, että tällainen vuokraemäntä sattui kohdalleni. Pienikin huomaavaisuus käytönnön asioissa auttaa paljon silloin, kun oma tilanne on vaikea. Jos joskus tulen olemaan itse vuokraemäntä, muistan varmasti miten hyvän kokemuksen itselleni tällainen jätti.

Turvakodissa asuminen avasi silmiäni myös väkivallan uhrien suhteen. Todellakin kuka tahansa voi joutua väkivallan uhriksi. Alkuaikoina turvakodissa oli myös yksi mies, mutta enimmäkseen asukkaat olivat naisia, suurella osalla oli lapsia mukana. Käytännössä lapseton pääsee varmaan helpommin esimerkiksi ystävän luokse väliaikaismajoitukseen, joten ehkä he eivät hakeudu niin usein turvakotiin. Omalla kohdallani tällaisten turvaverkkojen puute ajoi kuitenkin hakeutumaan turvakotiin.


Tukholma-syndrooma


Oli hyvin antoisaa keskustella väkivallasta ja kaikesta siitä hulluudesta muiden samaa kokeneiden kanssa. Niin usein saatoimme todeta toisillemme: "Just, se on niin tota! Mä tiedän ihan täysin mistä sä puhut!" Oli helpompaa nähdä toisten uhrien käytöksessä se hulluus, johon itsekin sortui. Se, miten väkivallan uhri usein pyrkii ymmärtämään tekijää, puolustelemaan. Helposti myös lankeaa säälimään tekijää.

Valtaosa uhreista tuntuu ajattelevan, että tekijä on tosiasiallisesti, siellä pinnan alla, hyvä ihminen. "Hän ei vain kykene hallitsemaan tunnereaktioitaan. Hänellä on ollut niin vaikea elämä, kauhea lapsuus." Oli hyvä oivaltaa, että sitä tekijä juuri haluaa. Tekijä haluaa, että koet hänet toisaalta "talon isännäksi" ja toisaalta tarvitsevaksi ja ressukaksi, joka  ei pärjää ilman sinua. Tekijän mielestä sinun kuuluukin syyllistyä siitä, että lähdet. Se on se silmukka, jossa roikut. Kun pystyt avaamaan silmäsi ja näkemään, että tekijän on vain valitettavasti aikuistuttava ja kohdattava kylmä totuus, olet matkalla parempaan. Teoilla on seurauksensa. Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa ihan itse omasta elämästään ja teoistaan, oli hänen lähtökohtansa kuinka traumaattiset hyvänsä.

Lopulta lähtemisesi on myös rakkauden osoitus tekijää kohtaan. Hänen on opittava missä rajat kulkevat. Niin kauan kuin venytät omiasi, olet hänen henkisen kasvun hidasteena. Monelle hylkäämiställi on ainoa liikkeelle paneva voima, valitettavasti. Toisaalta suinkaan kaikki eivät opi siitäkään. Itseasiassa, ollakseni rehellinen, suhtaudun varsin pessimistisesti siihen, että tekijä ikinä tulisi muuttamaan käytöstään. Minua silti lohdutti, kun mietin, että mielistelemällä ja hyväksymällä olisin osa hänen sairauttaan. Mahdollistaja. Niin kauan kuin tekijää ymmärtää loputtomasti, hän pysyy käytöksessään lapsen tasolla. Eihän hänellä ole mitään todellista syytä muuttua. Hän luottaa siihen että sinä olet auttamassa, säätelemässä hänen tunteitaan hänen puolestaan. Mikä tahansa mielipaha hänelle tulee, sinä olet valmiina pehmustamaan. Olet hänen kiltti, paikallaan hiljaa kyhjöttävä nyrkkeilysäkkinsä, johon hän saa purkaa pahaa oloaan. Aina saatavilla, alistettavissa.

Elämäntilanne yhdisti meidät turvakodissa olleet ainutlaatuisella tavalla. Olimme hyvin haavoittuneessa tilassa. Poislähtöni hetkellä moni asukas tuli halaamaan ja toivotti kaikkea hyvää. Heistä huokui lämpöä. Vannoimme hymyillen, ettemme koskaan enää tapaisi samoissa merkeissä.

Henkinen irtaantuminen ja yhteydenpidon katkaiseminen


Turvakotiin lähteminen on tärkeää. Se on kuitenkin vasta ensimmäinen askel tilanteen lopulliseen ratkaisemiseen. Yhtä tärkeää on se henkinen työ, mitä joudut tekemään siellä ollessa ja sen jälkeen. Valitettavan moni palaa myöhemmin takaisin väkivaltaiseen suhteeseen. Jotkut käyvät turvakodissa useammankin kerran ennen kuin onnistuvat irtaantumaan suhteesta lopullisesti.

Olin prosessoinut tilannetta hyvin pitkään jo ennen turvakotiin menoa, joten minulle peliliikkeeni olivat selvät. En alkanut epäröimään, en langennut miehen lirkutuksiin: "Kyllähän sä voit tulla kotiin. Ei sun tarvitse siellä olla." Miehen käytös muuttui kuin veitsellä leikaten sen jälkeen, kun olin turvakodin lukittujen ovien takana. Hän ymmärsi, että olin vienyt hänen aseensa. Ainoa keino, mitä hänellä oli jäljellä, oli yliystävällinen ja ymmärtäväinen käytös. Tajusin heti, että se oli vain peliä. Se oli ainoa keino, mitä hän tuossa tilanteessa pystyi enää yrittämään minuun. En antanut periksi ja aloin katkaisemaan yhteydenpitoa väylä kerrallaan. Tein selväksi, että tästä lähin kommunikoimme "asia-asioissa". En ole enää hänen henkinen tuki ja turva. Hänen on etsittävä se muualta.

Lopulta viimeisin yhteydenpitoväylä, jonka olin sallinut, oli sähköposti. Ja sekin vain hätätapauksiin tai jollain lailla välttämättömiin asioihin. Kun avioeron kakkosvaihe oli saatu maalin, ei oikeastaan mitään välttämättömiä asioita ollut enää jäljellä. Viime kevättalvella sain häneltä yhtäkkiä sähköpostiviestin. Se alkoi pahoittelevasti "tiedän, ettet haluaisi että olen yhteydessä mutta...." Mies oli joutunut sairaalaan ja tekosyiden siivellä hän pyrki uimaan taas läheisyyteeni. Tarvitsi muka apua siinä, että minut saisi poistettua hänen lähiomaisistaan, koska sairaalan sihteeri ei ollut ymmärtänyt häntä. "Olen ikävöinyt sinua. Tajusin että oli virhe, etten suostunut silloin pariterapiaan. Rakastan sinua." Tajusin onneksi heti mistä on kyse. Mitään hätää hänellä ei ollut. Hän oli sairaalan osastolla, mutta häntä kyllä hoidettiin siellä hyvin. Mitä ikinä kielipulmia hänellä olisikaan siellä, aivan satavarmasti joku henkilökunnan jäsenistä puhui englantia. Ei ollut mitään asiaa, mihin minua tosiasiassa olisi tarvittu. Paitsi silittämään hänen päätään ja säälimään häntä.

Totesin vastausviestissäni, että näen hänen toimintansa läpi. Pahoittelin että hän on kipeänä ja että minun täytyy olla näin suora tällaisena hetkenä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Mitään tosiasiallista syytä yhteydenottoon ei ollut. Ilmoitin ystävällisesti katkaisevani myös tämän yhteydenpitoreitin, koska en nähnyt sen olemassaololle mitään tarvetta enää ja selkeästikään hän ei pysty olemaan ottamatta yhteyttä. Ilmoitin kuitenkin, että hän voi halutessaan vielä vastata lähettämääni viestiin ja tulisin sen lukemaan, mutta en enää vastaamaan. Ilmoitin estäväni hänet tämän jälkeen. Yritin olla mahdollisimman reilu ja kohtelias. Ymmärsin kuitenkin että en ollut enää missään vastuussa hänestä. Sellaista hätätapausta ei enää oikeastaan voinut tulla, missä minua olisi tarvittu. Joo, hän on ulkomaalainen Suomessa. Mutta 1. hän osaa kohtuullisesti suomea ja hyvin englantia 2. en anyway ole hänen huoltajansa, vaikka hän olisikin täysin kielitaidoton. Minun kesti kauan ymmärtää, että hän on aikuinen ihminen. Että en ole enää millään lailla vastuussa hänestä. Hämmentävää.

Turvakodissa yksi henkilökunnan jäsenistä sanoi ex-puolisoni käytöksestä: "Se on ylistämällä alistamista." Juuri sitä se usein oli. Se kuvasi täydellisesti sitä luuppia, jonka väkivallan tekijä osaa rakentaa. Kesti pitkään nähdä sen läpi, nähdä totuus. Ja sen vuoksi kaikki yhteydenpito eron jälkeen on todella vaarallista. Väkivallan tekijä on aivopesun mestari. Sille ei kannata altistaa itseään eron jälkeen yhtään enempää kuin on tarpeellista. Yhteydenpidon totaalinen katkaiseminen on paras valinta, kannattaa toki arvioida milloin se on käytännön syistä mahdollista tehdä. Yhteiset lapset tietysti aiheuttavat sen, ettei täydellistä yhteydenpidon katkaisua voi yleensä tehdä. Lukemani perusteella silloinkin yhteydenpito on hyvä pitää hyvin rajattuna, esim. vain tekstiviestit tai vain sähköposti. Kirjoitetussa viestinnässä oma kontrolli ja omat rajat on helpompi pitää. Rajojen vetäminen tuottaa alkuun suorastaan kipua. Se on vain tehtävä.

Luin äskettäin Riina-Maria Metson kirjan "Miksi se ei vain lähde?". Siinä todettiin hyvin, että tämä kysymys, miksi väkivallan uhri ei vain lähde suhteesta, osoittaa, ettei sen kysyjä ole itse koskaan kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Kirja oli hyvä, voin suositella. :)

Lopulta oma lähtemisprosessini sujui yllättävän hyvin. Tiedän, että monelle muulle uhrille asiat ovat huomattavast monimutkaisemmat. Lähtemiseen liittyy myös todella suuri väkivallan riski, esim. muuton järjestäminen turvallisesti voi olla vaikeaa. Toisia ex-kumppani voi alkaa seuraamaan. Pidä huolta, ettet missään tilanteessa paljasta exällesi uutta osoitettasi, jos vain mahdollista. Varmista ettei hän saa sitä ongittua käsiinsä puhelinnumerotiedusteluista. Myös esim. kun hain avioeron kakkosvaihetta, paperissa kysyttiin osoite. En kirjannut sitä siihenkään, koska tietääkseni ko. paperin kopio lähetetään toiselle osapuolelle nähtäväksi. (Luojan kiitos, että hokasin tämän!) Liitin paperiin toisen lapun, jossa selitin etten halua missään tapauksessa kumppanin tietävän nykyistä osoitetta ja ilmoitin osoitteeni siinä.

Pyri kaikessa kanssakäymisessä kohteliaaseen käytökseen, vaikka se voikin olla vaikeaa toisen käyttäytyessä miten tahtoo. Vältä provosointia. Itse mm. osoitin miehelle runsaasti empatiaa varsinkin alkuun (tiesin hänen olevan shokissa) ja neuvoin häntä, mistä hän voisi saada keskusteluapua. On tärkeää muistaa, että tekijä on kuitenkin - ihminen. Pahoitteleminen ei maksa mitään. Älä annan hänelle mitään ekstrasyytä vihata sinua. Tärkeintä on aina oma turvallisuutesi. Omat rajat on pidettävä, mutta joskus on mielestäni osattava vähän pelata tätä peliä, jotta pysyisi itse mahdollisimman hyvin turvassa väkivallalta. Ehkä peli on väärä sana. Tarkoitan vain, että on oltava hyvin tietoinen omasta käytöksestään ja sen vaikutuksista toiseen. Osoitin ymmärtäväni, että hänellä on nyt tosi vaikeaa. Pahoittelin, että minun oli lähdettävä. Se oli kuitenkin ainoa vaihtoehto.

Väkivaltaiselle ihmiselle mm. oma kunnia muiden ihmisten silmissä on usein varsin tärkeää. Toisen tarpeetonta nolaamista on syytä välttää. Eri asia on sitten esim. vastuu tekemistään rikoksista. Mielestäni jokaisen tekijän kuuluisi saada syyte teoistaan. Itse en lähtenyt kuitenkaan syytettä nostamaan, ei minua toisaalta siihen mitenkään tuettukaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että lieväkin lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on virallisen syytteen alainen rikos. Ilmoitus poliisille antaa viranomaisille mahdollisuuden puuttua väkivaltaan. Jos olisin ollut rohkeampi, olisin voinut kuvieni kera ilmoittaa kokemastani väkivallasta poliisille. Rohkeus valitettavasti puuttui.

sa tapahtunut väkivalta on virallisen syytteen alainen rikos. Ilmoitus poliisille antaa viranomaisille mahdollisuuden puuttua väkivaltaan.lLieväkin lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on virallisen syytteen alainen rikos. Ilmoitus poliisille antaa viranomaisille mahdollisuuden puuttua väkivaltaan.Lieväkin lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on virallisen syytteen alainen rikos. Ilmoitus poliisille antaa viranomaisille mahdollisuuden puuttua väkivaltaan.Lieväkin lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on virallisen syytteen alainen rikos. Ilmoitus poliisille antaa viranomaisille m

Jos elät parhaillaan väkivaltaisessa suhteessa 


Jos luet tätä ja elät väkivaltaisessa suhteesssa, toivon sinulle paljon voimia. <3 Puhu tilanteestasi ulkopuolisten ihmisten kanssa. Jos sinusta tuntuu, ettet voi puhua jostain puolisosi käytökseen liittyvästä ulkopuolisten kanssa, se on usein vaaran merkki. Terveessä parisuhteessa ei ole sellaista, mitä pitäisi erityisesti piilotella muilta. Tiedän, miten vaikeaa on murtautua sen puhumattomuuden muurin läpi. Toivon, että teet sen silti itsesi tähden. Voi tuntua, että petät kumppaniasi, kun puhut asioista ääneen. Ihmiset alkavat ajatella hänestä pahaa... Toisaalta petät itseäsi niin kauan kuin olet hiljaa. Ja juuri sitä väkivallan tekijä haluaa. Hän haluaa pitää sinut alistettuna ja hiljaa.

Turvakotiin lähteminen voi nolottaa ja hävettää. Ehkä joudut kertomaan työpaikallesi jotain, joudut hakemaan sairauslomaa. Usko pois, kaikki järjestyy kyllä. Muista, että sinä olet uhri. Sinä ansaitset apua ja ymmärrystä. Ja tulet saamana sitä, kun vain uskallat myöntää tilanteesi. Älä mieti asioita liian pitkälle. Pakkaa ja soita turvakotiin. Ota mukaasi tavanomaisten välttämättömyyksien lisäksi varsinkin kaikki sellaiset tärkeät dokumentit, jotka kumppanisi voisi tuhota vihastuksissaan. Varmista se, että lähdet turvallisena hetkenä, kun puolisosi ei ole paikalla estelemässä lähtöäsi. Hätätilanteessa turvakotiin voi mennä myös ilman tavaroita ja rahaa. Jos joudut ottamaan taksin, turvakoti kyllä auttaa matkan maksamisessa kuskille, jos sinulla ei ole rahaa mukanasi.

Elämäsi on aivan liian arvokasta tuhlattavaksi. Mieti, miltä läheisistäsi tuntuisi jos he tietäisivät tosiasiallisen tilanteesi. Mieti, miten heitä pelottaisi sinun puolestasi. Yritä tuntea tuo pelko. Mieti, mille altistat itsesi päivästä toiseen. Älä tee sitä itsellesi ja ihmisille, jotka rakastavat sinua. Voit olla hengenvaarassa. Jokainen ansaitsee kokea olevansa täysin turvassa omassa kodissaan. Puhu, ole kiltti.

perjantai 9. elokuuta 2019

Kauppakeskusten kauheus, housujen vaikeus ja marseillesaippuan dunkkis

Silloin harvoin, kun päädyn kauppakeskukseen, minua ahdistaa ja kuvottaa se tavaran määrä, jota ihmisille tyrkytetään. Enpä kyllä niistä ihmismassoistakaan välitä. Niinpä käyn kauppakeskuksissa yleensä vain muutamia kertoja vuodessa, enkä tosissaankaan huvin vuoksi. Kauppakeskus ei ole ihmisen paikka, ei ainakaan minunlaiseni ihmisen.

Tällä kertaa ostoslistalla oli työhousut sekä marseillesaippua. Ennen ostosreissua kolusin vaatekaappia läpi ja keräsin pinon vaatteita hävitykseen ja toisen pinon hyväntekeväisyyteen. Hävitykseen vietävän pinon vein vaatekauppaan kierrätykseen. Yllätyksekseni moni vaatekauppa antaa siitä hyvästä alekupongin, joten pitihän se tietysti hyödyntää sitten housuostoksiin. Mutta siis tarvitsin housut, en ostanut niitä alekupongin vuoksi.

Liikaa kotihousuja, liian vähän työhousuja


En taida olla ainoa ihminen, jolle housujen ostaminen on vastenmielistä. Tästä johtuen kärsin kroonisesta työhousupulasta. Työhousuilla siis tarkoitan lähinnä siistejä farkkuja tai mustia housuja, joilla käydä toimistotyössä. Vaatekaapissani on yläosia varmaan monta kymmentä kutakin työhousua kohden. Vähintään 80 - 90 % kaupassa sovittamistani housuista ei vain istu minulle. Ja ne kryptiset tuumakoot! Koska ostan vaatteita harvoin, en ikinä muista kokoani ja poimin hyvän aikaa aivan väärän kokoisia housuja, kunnes sovitusten myötä vähitellen hahmotan taas kokoni. Silti housujen sopimattomuus ei ole kiinni vain siitä, etten osaa poimia oikeaa kokoa, vaan ongelma on malleissa. Yleensä päälle asti menevät housut ovat liian kireät kaikkialta muualta ja sitten liian löysät vyötäröltä.

Opin tässä sellaisen ohjeen, että kyynärvarren pitäisi mahtua käsi nyrkissä housujen vyötärön sisään. Testasin tämän nykyisiin housuihini ja totesin sen paikkansa pitäväksi. Ehkä oletkin kuullut siitä ohjeesta, että housujen vyötärön pitäisi yltää kaulan ympäri (en osaa selittää tätä tämän selvemmin), mutta kuka nyt oikeasti alkaa vaatekaupassa testailemaan housuja kaulansa ympärille. :'D Tuosta kyynärvarsiohjeesta oli jopa jotain hyötyäkin siellä kaupassa.

Lopulta monen sovituskoppi - vaaterekit - sovituskoppi - vaaterekit.... matkan jälkeen löysin yhden mallin joka sopi. Arvelin uskallanko ostaa kahdet housut samaa mallia, eri värisinä. Entä jos materiaali onkin huonoa, ja housut lörähtävät tai kuluvat ennen aikojaan? Tai jos housut muuten käytössä osoittautuvatkin huonoiksi? Ajankäytön huomioiden otin kuitenkin sen riskin ja ostin kahdet, kun kerta olin nähnyt kaiken sen vaivan niiden löytämiseksi.

Kun kävin kotona läpi olemassa olevia vaatteitani, tajusin että minulla on, työhousut poislukien, oikeasti vaatteita enemmän kuin tarpeeksi. Luulin, ettei minulla ole juurikaan turhia vaatteita ja että minulla olisi ylipäätään vähän liian vähän kaikkea. Nyt kun kävin koko vaateomaisuuteni yksitellen läpi, tajuisin luuloni vääräksi. 

Oikeastaan en nykyään välitä vaatteista juurikaan. Käyn vaateostoksilla pääsääntöisesti tarveperusteisesti eli olen päättänyt jo kauppaan mennessä, minkä vaatekappaleen haluan ostaa, jos vain löydän sopivan. Minulla menee rahaa vaatteisiin ja kenkiin korkeintaan muutamia satoja euroja vuodessa. Tämä tietysti vaihtelee jonkin verran. Jos samana vuonna joutuu ostamaan parit kengät ja vaikka ulkoilutakin, tulee niistä jo yksistään helposti se muutama satanen täyteen, koska varsinkin edellä mainituissa pyrin ostamaan laadukasta, ja se maksaa... Jonkin verran ostan myös käytettyjä vaatteita, mutta harvemmin onnistun löytämään mitään mieleistäni. Kirpputorit kun tahtoo olla täynnä niitä vaatteita, mitkä eivät sopineet niiden entisillekään omistajilleen tyylin tai oudon mallin vuoksi. Vaatii tuuria, että eteen sattuu jotain järkevää ja hyvän laatuista sekä vielä oikeaa kokoa.

Ehkä tavoittelen työpukeutumisessani enemmän sellaista Steve Jobs -tyyppistä simppeliä linjaa. Mitä vähemmän joudun uhraamaan pukeutumiseen aikaa ja rahaa, sen parempi. Enkä välitä herättää minkäänlaista huomioita vaatteillani. Yritän olla häpeämättä sitä, etten koreile vaatteillani. Käytän vuodesta toiseen samoja rytkyjä ja ajattelen opettavani esimerkilläni sitä, ettei aina lomalta tullessa täydy olla koko karderoopi uusittuna. Ja että on ihan okei kulkea töissä samassa asukokonaisuudessa useampi päivä putkeen. Toisaalta tuskin sitä moni edes panee merkille? 

Tykkään vaatteissa, niin kuin melkein kaikessa muussakin, yksinkertaisuudesta. Ei röyhelöitä, pitsiä, kukkakuvioita, rimpsuja, outoja leikkauksia, liikaa paljasta pintaa. No, no. Mustat farkut ja joku simppeli trikoopaita tai neule lienee tavanomaisin työvaatetukseni. Jakkuja tai mekkoja minun päälläni ei nähdä. Toisaalta ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Toisille vaatteet ovat hyvin tärkeitä ja tuovat suurta mielihyvää. Mikäs siinä sitten. Kunhan huomioi luonnonvarat...

Jakut oikeastaan ovat ahdistaneet minua työelämässä. En voi olla huomaamatta, että mitä korkeampi asema, sitä suurempi on jakkujen esiintyvyys. Jos joskus saan vielä opiskeltua lisää ja kiivettyä uraportaita, tarkoittaako se jakkupakkoa? Ei kai pakkoa sentään... tai riippuu tietysti työstä. Jakku tuo uskottavuutta, esim. jos työhön kuuluisi esiintymistä. Vaatteet on viesti, halusin tai en. Joskus huvikseni kuvittelen mielessäni jonkun näkemäni vanhemman pukumiehen johonkin spukeukon vaatteisiin. Miten paljon vaatteet muokaavat mielikuvaamme ihmisestä! 

Toisaalta jos olisi yksi simppeli musta jakku, se olisi vähän niin kuin haarniska. Kai sen jakun voisi ottaa positiivisesti, sellaisena elämää helpottavana uniformuna. Mutta nykyiseen työrooliini se olisi kyllä liioittelua, minun mielestäni. Vapaa-ajalla viihdyn paljolti kotona, joten vapaa-ajan pukeutumiseni onkin sitten erittäin viehkeitä reikäisiä pitkiksiä, lökäpöksyä ja ylipäänsä vanhojen vaatteiden pitämistä puhki.

Vaikka sanon, etten välitä vaatteista pahemmin, ei se silti tee minua täysin immuuniksi markkinamiesten hyökkäyksille. Tajuan vaatekaupassa, miten helppoa on langeta ostamaan vähän sitä ja tuota. Kanssaihmiset vaikuttavat olevan ostosmaniassa kantaen valtavia vaatekuormia käsivarrellaan tai olallaan. Tosiasiassa he eivät varmaan useinkaan ole aikeissa ostaa niitä kaikkia. 

On helppoa ajatella vaatekaupassa esimerkiksi, että no mullahan on oikeastaan vähän liian vähän rintaliivejä, tai mitä ikinä silmiin osuukaan. Vaikka totuus on, että niitä on oikestaan ihan sopiva määrä - ongelmana on vain se, että ne seisovat pyykkikorissa. Vaatekaupassa ihmeellisesti ihminen luulee tarvitsevansa "juuri tuon", vaikka kotona ei vielä tiennyt sitä tarvitsevansa. Kaupassa nopean innostuksen nostanut herkullisen näköinen vaate ei ehkä kuitenkaan ole lopulta sitä ominta tyyliä. Hetkessä tehdyt ostopäätökset johtavat vaatteisiin, jotka vievät säilytystilaa useamman vuoden, kunnes lopulta pystyy myöntämään itsellensä virheostoksen ja luovuttamaan vaatteen hyväntekeväisyyteen. Olisi kai vaatteesta voinut luopua heti pian ostamisen jälkeenkin, mutta jostain syystä siihen ei henkisesti kyennyt. Virhe on helpompi nähdä ja myöntää, kun aikaa on kulunut.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen tajunnut, että vaatekaupasta kannattaa oikeasti ostaa sitä tuttua ja tylsää omaa tyyliä. Silloin vaatteet myös sopii varmimmin yhteen. On järjetöntä ostaa hienot housut, jotka eivät kuitenkaan sovi tyylitään esimerkiksi omistamasi päällystakin kanssa. (Tämä esimerkki tuli mieleen tältä päivältä, kun tajusin, että liian fiinit prässihousut ovat todella oudon näköinen yhdistelmä työmatkoilla käyttämäni enemmän ulkoilutyylisen takin kanssa.) Jos yrittää ostaa jotain omaan tyyliin liian eksoottista, on suuri riski, ettei se päädy päälle juuri koskaan. Yleensä sitä kuitenkin vetäisee aamulla kaapista päälleen aina ne tietyt hyvät ja tutut vaatteet. Pinon pohjilla olevat vaatteet palvelevat lähinnä pidikkeenä niille päällimäisille, jotka ovat tosiasiallisessa käytössä. Vaatekaupassa tutut ja turvalliset comfort-vaatteet eivät aiheuta wau-efektiä, joten niiden ostaminen on enemmän järki- kuin tunneperäistä.

Alennusmyynnit on ehkä kauheimpia: niistä on niin helppo kantaa kotiin sellaisia vaatteita, mitä ei oikeasti koskaan pidä, tai joita on jo ihan liikaa. Huomasin vaatekaappia kolutessani omistavani aivan liian monet hyväkuntoiset kotipöksyt. Ainoastaan yhdet oli niin kauhtuneet, että ne saattoi pistää kierrätykseen. Olin viimeaikoina intoutunut ostamaan niitä alesta vielä kahdet lisää, kun halvalla sain ja kuvitelin, että niitä tarvitsisin. Noh, nyt ei todellakaan tarvitse ostaa kotipöksyjä sitten seuraavaan 15 vuoteen!

Tällä kertaa vaatekauppareissua yksinkertaisti se, että olin jo kotona päättänyt mitä ostan ja vannottanut itselleni vaatekaapin äärellä, etten todellakaan tarvitse mitään muuta. Kaupassa sitten vain tehokasta toimintaa laput silmillä. Mitä vähemmän hypistelee ja katselee muuta, sen pienemmällä kiusauksella pääsee.

Säästäväinen toiminta vaatekaupoilla:
  1. Tiedä mitä omistat = inventaario. Käy säännöllisesti vaatekaappisi läpi, kierrätä turhat ja pidä vaatekaappisi järjestyksessä.
  2. Osta tarpeeseen tekemäsi inventaarion perusteella. Päätä ennen kauppaan menoa mitä tarvitset ja pitäydy siinä. 
  3. Muista tyylisi. Mieti sopiiko vaate olemassaoleviin vaatteisiisi.
  4. Toimi kaupassa tehokkaasti, älä jää hypistelemään ja ihastelemaan asioita, mitä et tarvitse. Ymmärrä, että kauppa on ns. vaarallinen paikka, se on luotu sellaiseksi, että se saisi sinut ostamaan mahdollisimman paljon eli hairahtamaan edellä tehdystä ostosuunnitelmasta.
  5. Mieti viimeisimpiä alelöytöjä. Jos useammin tulee huti kuin osuma, vältä alemyynnit jatkossa suosiolla. Jos alemyynteihin on "pakko" mennä, katso kohdat 1 - 4.

Marseillesaippua


Kipaisin kauppakeskuksessa ollessani Ruohonjuuresta Marius Fabre -merkkisen tummanvihreän marseillesaippuan. En juurikaan käy Ruohonjuuressa, sillä sen hintataso on vain niin huikea. Tutkittuani marseillesaippuaan liittyviä asioita netistä totesin, että lienee turvallisinta ostaa kallista, mutta hyvää. Kunnon marseillesaippua kun ei ole ihan yksinkertainen juttu, monenlaisia halpoja kopioita on myynnissä, jotka eivät kuitenkaan ole oikeaa marseillesaippuaa. Iso kuutio maksoi 6,95 e. 

Oli ehkä riski ostaa heti ensikokeilulla iso kuutio. Olisi voinut lähteä kokeilemaan pienemmällä, mutta kilohinta... Aion testailla sitä ihonhoitoon, hiustenpesuun ja vähän kaikenlaiseen. Kuulemma kuumalla veitsellä tuosta kuutiosta saisi leikattua pienempiä käyttöön sopivia saippuapaloja. Herkkiä pyykkejäkin sillä voi pestä. 

Jospa tästä nyt löytyi se luonnonmukainen taika-aine iho-ongelmieni parantamiseen... Eikä tuo hinta kyllä kova ole pitkässä juoksussa, ja jos se tosiaan korvaa naamaputsarin, shamppoon, suihkusaippuan jne. Ymmärtääkseni tuo on hyvin riittoisaa. Haju on kyllä aika hirveä. :D Tavallaan oliivimainen, mutta ei kuitenkaan. Melkein likainen. Pistävä. Vähän niinkuin joku autotallin haju. (Kyllä, en keksi parempaakaan kuvailemaan sitä.) Hajusteitahan tuohon ei ole lisätty. Saa nähdä miten hajua oppii sietämään käytössä. Se nimittäin tarttuu käsiin vaikka pitelee saippuaa sen muovikääressä käsissään...